Osallistujien keskipainolla mitattuna TGW oli ylivoimasti painavin minun juoksemista maratooneista. Aika monta amerikanturistia oli saapunut henkilökohtaisine kantamuksineen muuria valloittamaan. Hieno ja kunnioitettava homma joka tapauksessa. Oli se komeeta katsottavaa, kun noustiin toista kertaa muuria ylös ja ohiteltiin pikamatkan peräpäätä.
7:30AM: Kokonaiselle ja puolikkaalle lähdettiin matkaan kolmessa ryhmässä viiden minuutin välein. Tarkoituksena oli vähentää ruuhkaa muuriosuudella. Siitä huolimatta osa meidän porukassakin seisoskeli 40 minuuttia kapeimmissa kohdissa, joissa ohittaminen oli kielletty turvallisuussyistä. Ymmärrettävä sääntö, kun muurin kaide on vain toisella puolella ja ajan hammas on syönyt jälkensä muurin kadonneisiin askelmiin.
0-5km: Ensimmäinen kilometri mentiin tasaista asvalttia pitkin. Seuraavat 4 kilometriä noustiin mutkaista serpentiiniä muurille saakka. Osa puuskutti jo kuin viimeistä päivää. Itse taivalsin matkaa sykemittaria tähyillen; 3-5bpm alle AnK’n on hyvä mennä.
5-8km: Muurin korkeimmalle kohdalle kokonaisnousua oli kertynyt vajaat 300metriä, josta muurilla ”vain” viimeinen satku. Sieltä sitten lasketeltiin muuria ja siitä mitä siitä on jäljellä, jyrkästi alas takaisin lähtöpaikalle.
8-16km: Loivasti laskevaa asvalttia, betonia ja pikkuisen soraakin. Letka oli venytyt jo niin pitkäksi, että edessä ei näkynyt ketään kuin kaikkein pisimmillä suorilla. Taakse en vilkuillut. Meno tuntui hyvältä ja sykkeet siellä missä pitääkin.
16-22km: Asvatti ja betonitietä noin 200metrin vertikaalinousun verran. Ohitin pari kaveriä tällä välillä. Naisten sarjan kärjen tavoitin 21km:n kohdalla, kun keulanainen pyöriskeli juomapaikalla ilmeisesti omaa pulloaan hakien. Hetken kuluttua samainen nainen puuskutti ohi ilmeisenä tarkoituksenaan juosta tuhlaamaansa aika kiinni. Kohta oltiin taas toisin päin. Serpentiinimutkassa huomasin myös Marin tulevan noin 1-2 minuutin päässä takanamme.
22-30km: Laskuvoittoista pätkää, lukuunottamatta yhtä kilometrin mittaista 70metrin vertikaalinousua. Matkalla pari kilometriä minulle mieluista polkujuoksua. ”Miksi polkua ei ole enempää” ajattelin kun palattiin takaisin kovalle maalle. Jos jotain muuttaisin niin muuria voisi olla enemmänkin ja asvaltti- ja betoniosuuksia pitäisi korvata vuoripoluilla.
30-34km: Samaa tietä takaisin lähtöpaikalle jo kolmatta kertaa. Jostain syystä vaikea pätkä minulle. Keli tuntui kuumalta ja jalka raskaalta. Mari heitti ohi n. 33km:n kohdalla. Huutelin perään, että kun pääsisi muurille kävelemään niin ei tarttis ainakaan juosta. Ei mitään jakoa tuohon vauhtiin.
34-36km: Muuri. Nyt tökkii. Jalka painaa ja kuumuus keittää päätä. Matkanteko menee ihan mateluksi. Aika- ja sijoitustavoite muuttuu ajatukseksi maaliin pääsystä. Matkalla pitää jopa pysähtyä muutaman kerran, juoda pari litraa vettä ja kaataa vähintäänkin sama määrä päähänsä. Koppa keittää. Pari kaveri vetää ohi ja toinen nainenkin puuskuttaa kovemmalla vauhdilla kuin minä. Ei mahda mitään.
Maali armahtaa ajassa 4:26. Tällä ajalla irtoaa miesten sarjan 11. sija ja oman pappasarjan 1. sija. Mari jätti viimeisellä kahdeksalla kilometrillä 15minuuttia. On se kova.
Summa Surramum: Tuntuu olevan edelleen paksumahalle vaikeaa myöntää, että kunto on ihan hanurista. Vaikka menin alun sellaista vauhtia, että sillä jaksaisi varmasti maaliin, niin eipä vaan jaksanut. keskisykkeeksi kaikkien aikojen matalin maraton syke 150bpm. Max 160bpm. Joku mättää kun ei noilla sykkeillä pysty maraa juokseen.
Flying Finns and wanna Be’s kokoissuoritus oli jälleen kerran kerrassaan mainion:
Mari nappasi jo toisen peräkkäisen muurivoiton. Onneksi olkoon! Puolikkaan juoksijat kärsivät väärän lähtöryhmän aiheuttamista ruuhkista muurilla. Siitä huolimatta kelpo suoritukset suut messingillä ja kevyellä jalalla. Hurjat 3:18 ja Rokkikukot 3:45. Roni paranteli jalkaa ja avarsi järjestäjien maailmankuvaa 10km:n mitalin arvoisesti.
Osa porukasta ilmoittautui ensi vuoden tapahtumaan jo bussimatkalla Beijingin keskustaan. PM panee harkintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti