Kun ihminen on a sports addict niin kaikessa tekemisessä ei välttämättä ”normijampan” mielestä ole mitään järjeä, mutta so not. Koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Kukin tekee just sitä mistä tykkää.
Lauantaina norminousu aamulla klo 5:00. Boschin tila-auton takapenkillä klo 6:00 suuntana Shanghain kansainvälinen lentokenttä. Reilun puolentoista tunnin lennon jälkeen koneen renkaat ottavat tuntumaan Etelä-Korean pääkaupungin Seoulin lentokentän asvalttiin. Kamat kyytiin ja metrolla keskustaan hakemaan numerolaput kisakansliasta. Pari tolpan väliä lisää maan alla ja ollaan hotelli Ibiksen 14-kerroksen idyllisessä hotellihuoneessa.
Kisa-aaton valmistautumiset jatkuvat normisetillä: lounas, lepäilyä, fiilistelyä, kamojen laittoa valmiiksi, dinner ja nukkumaan klo 22:00. Nähtävyyksiä ei siis katsota kuin hotellin ja viereisen Italialaisen ravintolan ikkunoista. Kuhina alhaalla kadulla, 10miljoonan asukkaan Seoulissa, on huumaava.
Kisa-aamu alkaa tuiki tavallisena kellon vapauttaessa meidät 5:45 viimeisiin viilauksiin. Banaani ja patukka naamaan, wc, kuppi kahvia, wc, vettä, wc, suihku, jne… Lähtöpaikalla ollaan hyvissä ajoin n. tunti ennen kahdeksalta tapahtuvaa lähtöä. Bilske ja vilinä lähtöpaikalla on käsinkosketeltava ja ilmassa tuoksuu kotoisasti linimentti. Vanhojen ”meriittien” perusteella ollaan saatu Ferdin kanssa paikat A-ryhmästä heti Eliitin perästä. Järjestäjät päästävät fiksusti eliitin lähtemään 8 minuuttia meitä ennen. Oltais vissiin muuten juostu ne kiinni, tä. Sitten muutaman minuutin välein lähtöryhmä kerrallaan A’sta aina E’hen saakka.
Ferdi lähtee paukusta vetämään omaa tahtiaan, onhan hänellä tavoitteena petrata Macaun tulosta ja juosta siis about 3:05. Itse lähden matkaan rauhallisemmin. Sykevyönkin jätin kotiin, koska tarkoitus oli edetä sykkeistä, kellosta ja muista välittämättä. Nooh, sehän onnistui tasan 2 kilometriä, kunnes virta imaisee mukaansa ja huomaan juoksevani lähes neljän minuutin kilometrejä (vaikka luulin juoksevani lähes viiden minuutin vauhtia). Niin, mistäs minä sen tiesin, kun en aikonut kelloa katsoa? Hyvä kysymys ja hyvä vastaus. Neljän kilometrin kohdalla huomaan ohittavani Ferdin, joka kuitenkin etenee 3:05’een oikeuttavaa loppuvauhtia. Vilkaisu garminiin paljasti totuuden. Jarrua siis, antaa Ferdin mennä ja palataan takaisin siihen vauhtiin, jolla oli tarkoitus juosta. Tai siis pikkusen kovempaan, toki toki ;-)
Kilometrit vilisevät silmissä. Kuin huomaamatta ohitetaan 10km, 15km ja 20km. Puolivälin matto piippaa väliajaksi 1:34:30. Mutta hetkinen, eihän minun ollut tarkoitus näin ”kovaa” juosta. Mutta antaa mennä kun fiilis on hyvä ja vauhti tuntuu helpolta. 25km, 30km (2:15) ja meno edelleen helppoa, mutta ilmeisesti neljä viikkoa aiemmin juostu HongKongin 100km painaa vielä etureisissä, koska ne alkavat kipuilemaan. Koska mitään tavoitteita ei tässä kisassa ole niin päätän rauhoittaa menoa ja säästää jalkoja. Maratooneissahan ei ole muuta vikaa kuin se, että joutuu himmaamaan sekä ennen kisaa, että sen jälkeen. Paksumahalla kun on intoa edelleen kuin nuorella pojalla niin päätän vain suorittaa maran loppuun, jotta olisin treenikunnossa viimeistään puolivälissä seuraavaa viikkoa. (Ja sehän muuten onnistui, koska tätä kirjoittaessa tiistai-iltana on jo ensimmäinen treeni takana, toim huom.) Ilmat kun lämpenevät niin mieli vetään rullien ja renkaiden päälle. Viimeisen kilsat tullaan kruisaillen edelleen muista välittämättä +/- 5min/km vauhtia.
On se hieno fiilis syöksyä portista sisään vuoden 1988 Olympia-stadionille ja kuvitella mielessään millainen oli huutomyrsky 24 vuotta aiemmin, kun italialainen Gelindo Bordin syöksyi samasta portista sisään yli tunnin nopeammalla ajalla. Ne oli vielä niitä aikoja jolloin valkoinenkin mies pärjäsi. Maalisuoralla Ferdi huutelee aidan takaa. Hieno homma, eipähän tarvitse ruveta metsästämään kaveria.
Homma plakkarissa ajassa 3:18. Ferdi hyytyi lopussa ja oli maalissa vain 2 minuuttia minua ennen. So not, fiilikset on katossa. Otatetaan vielä kaverikuvat ja siirrytään siihen kisan jälkeiseen pahimpaan rastiin elikkä chipin pois ottamiseen. Hän joka on joskus maratonin juossut niin tietää, että tuo syväkumarrus kengän suuntaan ei aina tunnu hyvältä. Homma sujuu lähes ongelmitta, kunnes Ferdi on hetkessä selällään ja karjuu kuin Tykinkuula lappilaisessa metsässä ja huutaa isää, äitiä, minua ja itse sarvipäätä avukseen. Va onpa komeat paukamat pohkeissa italian pojalla totean, kun nappaan jalasta kiinni ja väännän lähes väkisin sen suoraksi. On se jumalainen näky kun koko treenattu pohjelihas hyppää sekunnissä appelsiinin kokoiseksi palloksi polvitaipeeseen. Autch! Joka kerta kun Ferdi koittaa nousta ylös nii sama toistuu ja jalka hirttää niin sanotusti kiinni. Ei auta kuin tunkea kaverille energiaa, suolaa ja nestettä suuhun ja nostaa ukko väkisin pystyy ja työntää selästä liikkeelle. Näin se vanhasta kokemuksesta toimii. Niinpä matka jatkuukin pian miehiseen kuivapesuun. Why wash, just go-tyyppisen kalsarien ja paidanvaihdon jälkeen ollaan taas valmiita ryntäämään katujen alle. Siis kaiteesta roikkumalla raahautumaan porras kerrallaan kohden äitimaan ydintä, elikkä metroasemaa.
Iltapäivällä vielä pakolliset mitalipihvit Ferdin ja Teron kanssa. Lento takaisin Shanghaihin ja kotona 21:30 yhtä kokemusta rikkaampana. Kait sen viikonlopun olis voinu huonomminkin viettää ehdin tuumata ennen kuin uni sieppaa minut pummuliseen syleilyynsä jo ennen kuin pää edes koskettaa tyynyä. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti