NUTS Hetta-Pallas trail run mummoni muistolle

Ensimmäisen kerran järjestetty Hetta-Pallas trail run oli oikein lämminhenkinen ja hyvin järjestetty tapahtuma. Suurkiitos järjestäjille. Toivottavasti nyt saatettiin alkuun pitkäikäinen ja kasvava tapahtuma. Kymmenen lämpöastetta ja pilvipoutainen sää oli kuin tehty juoksemista varten. Menossa mukana kolmimiehinen Paksumahajoukkue: J.Oksa, Timo H ja Timo O.
Venematkalla lähtöpaikalle kuultiin perämiehen kertomana, että muuan Mieto niminen nuori mies olisi mennyt reitin joitain vuosia sitten aikaan 4:50. Sen todettiin olevan tälle porukalle liian kova pala purtavaksi.
Matkaan lähdettiin yhteisestä sopimuksesta klo 10:15. Mitäs sitä odottelemaan kylmissään, kun aikaistettu lähtöaika sopi kaikille paremmin kuin hyvin.
Porukka jakaantui kahteen ryhmään heti paukusta. Minä, PM Timo O ja AC Adventuren Timo A ensimmäisessä ryhmässä. PM Timo H, Markus ja Teija seuraavassa. Matkaa taitettiin rennolla vauhdilla kuulumisia kysellen ja menneitä seikkailuja kerraten. Sykkeet karvan verran yli AerK'n, joten juttu maistui. Pyhäkeron 711m:n korkeudessa jylhänä seisova huippu huiputettin tasan tunnissa. Näistä maastoissa eniten ymmärtävä Timo A totesi sen olevan hyvä aika, joten oltiin tyytyväisiä rentoon menoon ja päätettiin jatkaa samaan tahtiin. Keron alarinteillä Timo A väläytti alamäkimenoaan ja vauhti kiihtyi hetkeksi ihan kivasti. Timo O pyöräyttää harmillisesti teippaamattoman nilkkansa ja joutuu antamaan hieman siimaa. Minun moneen kertaa pyörähtäneet nilkat on teipattu molemmat. Se antaa sopivaa rentoutta alamäkijuoksuun. Sioskuru sivutettiin ajassa 1:20. Siosvaaran kimppuun sännättiin alamäen antamalla vauhdin hurmalla. Äänistä päätellen juna takanani venyi hieman. Tappurin ohi loikotettiin loivaan alamäkeen ja huomasin, että pojat jättävät hieman rakoa minuun. Sehän näissä kinkereissä yleensä tarkoittaa vähintään yhtä kauhallista kiukaalle. Matkaa on kuitenkin vielä reilusti jäljellä ja tuumin, että puolen kuuppan sihaus riittää nyt. Taakseni katselematta jatkan matkaa ja kun äänet takanani loittonevat tiedän raon kasvavan.
Hannukuruun saavun 2:25 paukusta ja missaan omatoimisen huollon, joka sovittiin tapahtuvaksi kolmen tunnin kohdalla tässä samassa paikassa. Tarkoitus oli toimittaa juomapullo ja pari energiapatukkaa huoltoteltalle. En jää odottelemaan. Oma moka kun ei toimitettu huoltopussia järjestäjille sovittuun aikaan mennessä. Eppu oli juossut pullon huoltoteltalle about 5 min myöhemmin, joten pienestä se oli kiinni. Kiitos ja anteeksi. Juomaa oli ladattuna reppuun kaksi litraa ja sivulaukussa yksi iso geeli ja kaksi patukkaa. Näillä on nyt pärjättävä.
Suastunturissa tulee muutama patikoija ihmetellen vastaan. En jää selittelemään, että mistä tässä on kyse vaikka katseet sitä kysyvätkin.

Suaskurun ohitan tasan kolmen tunnin kohdalla. Pitkä avotunturi nousu Lumikeron huipulle. Juoksen kaikki juostavat pätkät ja kävelen reippaasti vain jyrkimmät kohdat. Sydän hakkaa 140-150 välillä, joten tiedän, että ainakaan siitä ei tule menoa rajoittavaa tekijää. Mennään reilusti alle AnaK'n. Krampit, lihaskivut ja mahdolliset haaverit voivat toki vielä tuoda mutkia matkaan. Montellin majalla Timo A:n kannustusjoukot kyselevät, että "mihinkhäs sullon poka noin mahoton hoppu". Totean lyhyesti, että Pallakselle vaikka oikea vastaus olisi ollut "ei mihinkään, ei yhtään mihinkään". Kaappaan purosta kaksi kupillista vettä, kun juomareppua käyttäessä ei koskaan tiedä paljonko juomaa on jäljellä. Yleensä tuleekin juotua paljon vähemmän kuin luulee, koska sitä ikäänkuin säästelee juomaa. Nytkin jäi litran verran juotavaa reppuun, kun ei tarvinnut edes pilliruokkia monesti mukana taivaltanutta Dexalimuri Tykinkuulaa :-)
Vilkaisen kellosta juoksuun käytettyä aikaa jättäessäni Montellin majan taakseni: 3:52. Tuon samaisen majan, jonka olen niin monta kertaa ohittanut Lapponia hiihdossa sekä yksinäisillä ja yhteisillä lenkeillä. Jostain syystä se on aina tuntunut jotenkin erityiseltä vaikka en ole koskaan käynyt edes sisällä. Aina vain olen siitä ohi mennyt. On aina ollut niin kiire. Kiire johonkin. Kiire jatkaa matkaa. Kiire päästä perille. Taas on kiire. Kiire Pallakselle. Siellä pitää olla ennen muita.

Säntään taas rinteeseen tietämättä, että hetken päästä tuosta paikasta tulisi minulle vieläkin tärkeämpi, oma "pyhiinvaelluspaikkani". Paikka jossa seuraavalla kerralla pysähtyisin. Pysähtyisin ja antaisin ajan kulua. Katsoisin kenties ohi lipuvia pilviä ja miettisin ehkä elämän tarkoitusta ja sitä mikä on oikeasti tärkeää. Säntään tuohon tuttuun rinteeseen autuaan tietämättömänä, että samaan aikaan maailman kultaisin sydän lyö viimeisen kerran. Juuri tuolla hetkellä minulle niin rakas isoäitini poistuu ajasta ikuisuuteen oman tyttäreni pitäessä häntä kädestä kiinni. Hyvää matkaa iso-mummo!
Matka vie ohi Nammalakurun majan, ohi kivisen Rihmakurun. Väsymyksestä ei ole tietoakaan. Vain outo tunne, että minun on päästävä Pallakselle mahdollisimman pian.

Juoksen myös viimeisen pitkän loivan nousun läpi kivikkoisen Taivaskeron ja Pyhäkeron muodostaman satulan. Viimeiset kilometrit sepelipäällystettyä alamäkipolkua juoksen lähes 4min/km vauhtia. Maalinauha katkeaa taputusten saattelemana ajassa 5:09. Muutama kuvakin otetaan. Katson vaimoani Saria, joka halaa minua ja purskahtaa itkuun: iso-mummo on kuollut. Olemme pitkään kahden. Halaamme vain toisiamme. Sanoja ei sanota, eikä niitä kaivatakkaan. Juuri nyt on vaikea vastata kysymyksiin "miten matka meni, oliko vaikeuksia, missä muut jäivät, jne". Eikä niillä kysymyksillä sitä paitsi ole nyt edes mitään merkitystä. Soitan vielä äidilleni, kaikille tyttärilleni ja menen suihkuun.
Suihkussa tulevat kyyneleet. Ne eivät ole onnen kyyneleitä. Kultainen sydän on poissa.